Minulla oli hirvittävä tuuri.
Synnyin aikana, jolloin Euroopassa oli ennen kokematon rauhan ja vaurauden aika. Kahdeksankymmentäluku toi mukanaan paljon siitä, jonka hyvinvointivaltiona nyt tunnemme.
Yhdeksänkymmentäluku taas vapautti Suomen. Muistan miten opettajamme itki ilosta Jeltsinin piirittäessä Kremliä. Neuvostoliiton kaatuminen vapautti jotain tässä kansassa. Meistä tuli ensimmäistä kertaa edes jollain tasolla oman kohtalomme hallitsijoita. Me käytimme sen melko tehokkaasti. Liityimme pikapikaa Euroopan Unioniin ja myöhemmin euron rahaliittoon. Avasimme rajamme Euroopalle ja lännelle.
Suuri lama ja laihat vuodet eivät vielä pienen pojan päässä juuri tuntuneet, kun mielenkiinnon kohteet olivat ihan muualla. Jos jotain katkeruutta on jäänyt on se hammaslääkäripelko, joka aiheutui hammashoidon alasajosta laman aikana. Se on aika vähän verrattuna moneen muuhun.
Nokian ihme ja teknologiateollisuuden hurja nousu toivat Suomelle taas uuden toivon. Se optimismi, jota sai elää yläkoululaisena ja lukiossa oli jotain ihan ennennäkemätöntä. Suomi oli vihdoin noussut suosta ja kompuroinut metsästä maailman toreille ja turuille. Emme olleet enää se juro ja vihainen, Neuvostoliiton kyljessä kyyristellyt välimallin valtio. Olimme väylä uuteen Venäjään, portti Euroopan ja Aasian välissä. Olimme Korkean teknologian, koulutuksen ja hyvinvoinnin mallimaa.
Tuli 2000-luku ja erilaiset kuplat puhkesivat. Silti meillä oli Euroopan Unioni. Uudenlainen vaurauden, sivistyksen, solidaarisuuden ja turvallisuuden kehä. Toki tällä oli kriitikkonsa, joista moni huutaa tätä edelleen. Jos kuitenkin katsoo tosiasioita niin Euroopan Unioni oli suomalaisille se kuuluisa lottovoitto ja niin on ollut myös Euro.
Sitten maailma muuttui.
Syyskuun 11. päivän terrori-iskut loivat uudenlaista pelkoa koko maailmaan. Syntyi aivan uudenlainen jännite. Kirjoitin aikanaan samasta asiasta eräällä historiankurssilla hieman eri perspektiivistä, kun kurssi käsitteli Yhdysvaltojen lounaisosien historiaa. Maailma jakautui taas meihin ja niihin. Niitä olivat epämääräiset terroristiryhmittymät, näitä tukevat hallinnot ja ennen kaikkea Islam. Se oli helppo kohde Eurooppalaiselle ja Yhdysvaltalaiselle maailmalle. Islamiin yhä monessa maassa ja suuremmalla osalla harjoittajista uskonto on jokapäiväisessä elämässä. Se on näkyvää ja kuuluvaa ja sitä on helppo pelätä omassa maallistuneessa mukakristillisessä uskossansa.
Tämä loi pohjaa Euroopan jännitteille. Yhtäkkiä maanosa, joka samoin kuin Yhdysvallat on aina ollut portti kaikenlaisille ihmisille ja kansoille, halusi profiloitua tietyn väriseksi, tiettyä uskoa tunnustavaksi ja vain tietyn kulttuuriperinnön omaavaksi. Samaan aikaan kun äärivoimat alkoivat tuoda esiin aitoja Eurooppalaisia kristillisiä arvoja ja perinteitä, unohdettiin, että suurin osa meidän perinnöstä oli jo lainattu Hindus-joelta tai lähi-idästä. Sillä ei ollut merkitystä, koska juuri nyt oli löytynyt pelon kohde. Ja jos jollain on helppo hallita, se on pelko.
Itävalta ja Hollanti olivat ensimmäiset valtiot, joissa äärioikeisto ja nationalismi nostivat päätään jo avoimesti vuosikymmen sitten. Nyt mukana ovat jo ainakin Tanska, Ruotsi, Kreikka, Unkari ja enenevässä määrin myös Suomi.
Euroalueen kriisi ja taloudelliset vaikeudet ympäri maailmaa suuren taantuman myötä antavat lisäpontta pelolle. Eurooppa ei ollutkaan täydellinen. Kukaan ei koskaan kirjoittanut yhteenkään Euroopan Unionin tai rahaliiton sopimukseen, että se olisi purkamaton ja kestäisi maailmanhistorian loppuun. Silti käyttäydymme aivan kuin niin olisi. Aivan kuin tämä kriisi olisi lopun aikojen ennustus tai meille olisi saapunut uudet tuomiopäivän neljä ratsastajaa; Euro, Maahanmuutto, Kestävyysvaje ja Velka.
Kukaan ei voi kiistää sitä, etteikö maailmassa ja erityisesti meillä täällä Suomessa olisi talouskriisi. Meillä on myös erilaisia käsityksiä siitä miten me tätä kriisiä voimme hoitaa. Aivan kuten muuallakin maailmassa, jossa on olemassa käytännössä kaksi täysin erilaista valtiontalouden koulukuntaa.
Mutta koska me annoimme periksi pelolle? Ja miksi me teemme sen? Miksi me otamme vastaan kaiken sen pelon, joka eteemme levitetään esimerkiksi poliitikkojen toimesta?
YK:n mukaan absoluuttinen köyhyys väheni puoleen maailmassa viimeisen viidentoista vuoden aikana. Samasta lähteestä löytyy mm. tieto siitä kuinka puhdasta juomavettä saa 2.3 miljardia ihmistä enemmän kuin vuonna 1990.
17.000 lasta vähemmän kuolee joka päivä, kuin silloin kun minua ärsytti pienenä poikana se, että hammaslääkärit eivät osanneet ilmaista hoitoansa täydellisesti.
Maailma ja Suomi ovat parempia paikkoja kuin ne olivat minun ollessani lapsi. Vaikka kuinka hakisimme nostalgiasta lohtua ja tukea, se ei ole faktaa.
Silti me annamme anteeksi pelolle, jota politiikka tänä päivänä on. Me hyväksymme "Kreikan tie" -retoriikan ja lynkkausmielialan sosiaalisessa mediassa. Olemme valmiit antamaan anteeksi sille, joka pahoinpitelee 15-vuotiaan facebookissa jaetun kuvan perusteella. Me riemuitsemme siitä, että Kreikkalaisilla on asiat huonosti ja ilkumme solidaarisuutta tai empatiaa tarjoavia.
Mikä meitä vaivaa? Eikö me koskaan tultukaan sieltä metsästä pois? Olemmeko me yhä edelleen Ruotsin ja Venäjän välissä huonolla itsetunnolla varustettuja pikkuveljiä, jotka kiusaavat heikompiaan ja nöyristelevät isompiaan? Eikö me opittu mitään kylmästä sodasta tai 90-luvun lamasta? Minä en, mutta mun tekosyyni on se, että olin vasta lapsi.
Olen monesta asiasta pääministeri Juha Sipilän kanssa eri mieltä. Kuitenkin vain yhdestä asiasta voin sanoa olevani täysin absoluuttisen eri mieltä. Se on se, että pessimisti ei pety. Tämä nähtiin jo pääministerin kohdalta yhteiskuntasopimuksen neuvotteluissa. Pessimisti kuitenkin aina löytää vikaa muista kuin itsestään tai ajatuksistaan. Pessimisti ei edes usko onnistuvansa, vaan on jo valmis etsimään selityksiä, koska asiat kuitenkin menevät pieleen.
Pessimismi ja pelko ovat ne kaksi asiaa, joita juuri nyt kaikkein vähiten tarvitsisimme. Ja juuri niillä ratsastavat meidän kolme tärkeintä ministeriämme.
Se on jopa minun mielestäni vähän pelottavaa.
0 comments:
Lähetä kommentti