Paljon on kirjoitettu tästä aiheesta viime päivinä ja varmasti moni analyyttisemmin ja paremmin kuin mitä tämä teksti tulee olemaan.
Pariisin terrori-iskut olivat hirvittäviä. Aivan kuten olivat Beirutin iskut niitä ennen ja koko toiminta, jota ISIL tällä hetkellä pitää yllä hallitsemillaan alueilla. Iskuilla on jo nyt muutaman päivän sisään tehty politiikkaa, provosointia ja aatteiden, uskontojen ja ihmisten kategorisoimista parempiin ja huonompiin.
Se, että ihminen osoittaa tukeaan Pariisin iskuille ei tee hänestä tekopyhää, vaikka Libanonin lippua ei Facebook tarjonnut vaihtoehdoksi. Se ei tee kenestäkään tekopyhää, jos tuntee sympatiaa ja surua tapahtumien johdosta. Tekopyhää se olisi vasta, jos ei kykenisi osoittamaan samoja asioita muiden tapahtumien johdosta tai vähättelisi niitä ja niiden uhreja.
Me ihmiset toimimme omassa kokemuspiirissämme. Se on osalla meistä laajempi ja toisilla suppeampi. Pariisi on meitä lähellä, koska se on meitä maantieteellisesti nykypäivänä hyvin lähellä. Se kuuluu kanssamme samaan Euroopan Unioniin ja tietyiltä osin samanlaiseen eurooppalaiseen viitekehykseen. Ei koulussa ole opetettu Libanonista läheskään siinä määrin kuin Ranskasta. Ei siinä ole mitään tekopyhää, noloa tai hävettävää, jos isku vaikkapa itse vierailtuun kohteeseen tuntuu kovemmalta, kuin tapahtumat muualla maailmassa. Se on inhimillistä. Uskon, että ne ihmiset, jotka ovat vierailleet Beirutissa tai tuntevat ihmisiä sieltä, kokevat asiat myös niistä uutisista voimakkaammin.
Aikanaan sanomalehtiteollisuuden kehittyessä syntyi tietynlainen kaava uutisten julkaisulle. Sen mukaan mitä kauempana uutinen tapahtui, sen suurempi sen tuli olla aiheuttaakseen tunteita ja reaktiota lukijoissa. Tämä on ihmisen tapa suojella itseään ja maailmankatsomustaan. Ei siinä ole mitään pahaa. Se on merkki siitä, että me olemme ihmisiä. Eräässä facebookpäivityksessä asia ilmaistiin hienosti.
"Jos läheiselleni sattuu jotain se tuntuu pahemmalta kuin tuntemattomalle. Jos oman kylän tuntemattomalle sattuu jotain se tuntuu pahemmalta kuin toisen kylän. Jos toisen kylän väelle sattuu jotain se tuntuu pahemmalle kuin toisen maan. En tiedä miksi, mutta niin minun tunteeni toimivat. Haluaisin tuntea jokaisen puolesta yhtä vahvasti, mutta todennäköisesti murtuisin kaiken alla".
Iskut kaikkialla maailmassa toisia ihmisiä vastaan ovat hyökkäys meitä jokaista maapallon ihmistä kohtaan. Eivät iskut Pariisiin olleet hyökkäys vapautta tai länsimaisia arvoja kohtaan. Ne eivät olleet sitä, koska nämä arvot eivät ole meidän yksinoikeutemme. Vapaus, veljeys ja tasa-arvo ovat arvoja, joita voidaan löytää ihan kaikkialta maailmasta. Kaikkialla ne asiat, joita me pidämme itsestäänselvyyksinä, eivät ole sitä. Silti se ei tarkoita, etteikö maailmassa olisi hyvää ja hyviä ihmisiä kaikkialla.
Ihminen ei synny vihaten toisen ihmisen tapaa elää. Hän oppii sen muiden kautta. Ihminen ei synny kadehtien tai kantaen kaunaa toisen ihmisen elämästä, mutta se voidaan opettaa. Kaikkialla maailmassa on hyvää ja kaikkialla maailmassa on pahaa. Ihminen ei kuitenkaan lähtökohtaisesti ole paha, arvoton, huono tai syntinen, vaikka kuinka meille näin kerrottaisiin. Syntyessään ihminen ei tiedä mitään näistä käsitteistä.
Jos ihminen kerran on niin hyvä, niin miksi tällaista sitten tapahtuu? Koska ihminen kykenee todella pahoihin asioihin, kun hänelle opetetaan vääriä asioita ja hänen elämänsä ja todellisuutensa jaetaan meihin ja niihin toisiin. Jos viisivuotias lapsi tekee hirmuteon terroristien videolla me kauhistelemme asiaa. Silti me syytämme jokaista erilaista siitä, kun ihminen, joka jopa kaksikymmentäviisi vuotta on aivopesty siihen samaan aatteeseen, oli se sitten ISIL, Punainen armeijakunta, IRA, Ku Klux Klan, Boko Haram, Herran Vastarinta tai Tamilitiikerit.
Kukaan muu kuin tekijät ei tietenkään lopulta ole vastuussa teoistansa eikä niitä pidä hyväksyä millään tasolla. Silti on pakko miettiä, miksi näin tapahtuu? Miksi näin tapahtui Pariisissa, Madridissa, Beirutissa, Tokiossa, Lontoossa, Bagdadissa, Islamabadissa, Delhissä tai missä tahansa muualla maailmassa? Näihin syihin pureutuminen on vielä tärkeämpää, kuin se mikä itsemurhapommittajan nimi tai historia oli.
Väkivalta synnyttää pelkoa. Pelko synnyttää vihaa. Viha synnyttää Väkivaltaa. Kierre on valmis.
Voidaanko sitten ISIL:in kaltaisen tahon sallia asettaa omat lakinsa ja käydä sotaa ihmisiä vastaan omalla alueellaan ja muualla? Ei voida. Tiedän kuinka ristiriitaiset nämä kaksi ajatusta ovat. Ne ovat sitä omissakin ajatuksissani.
Kirjoitin aiemmin erääseen tekstinpätkään, että jos tietäisin miten maailmasta saataisiin rauhallinen paikka, huutaisin sen kovempaan ääneen korkeimmalta vuorenrinteeltä, kuin yksikään messias, profeetta tai sellaiseksi julistautunut minua aikaisemmin olisi tehnyt.
En kuitenkaan tiedä. Tiedän sen, että sympatia, tuki ja sen näyttäminen ja inhimillisyys ja kokemuspohja ovat kaikki täysin normaaleja asioita. Ei niitä kenenkään pidä hävetä tai piilotella. Tiedän, että me tarvitsemme nyt enemmän kuin koskaan niitä arvoja, joita me ylpeänä kannamme osana eurooppalaisuutta. Ne ovat vapaus, veljeys ja tasa-arvo. Ne ovat arvoja, joita tarvitaan kaikkialla maailmassa; Ranskassa, Libanonissa, Irakissa, Kolumbiassa, Yhdysvalloissa, Myanmarissa, Uudessa-Seelannissa ja Suomessa.
Me tarvitsemme luottamusta, rohkeutta, välittämistä ja rakkautta. Ne ovat asioita, joiden kautta terrorismi häviää jokapäiväisessä elämässä. Se miten se häviää omalla taistelutantereellaan, siihen tarvitaan päättäväisyyttä, yhtenäisyyttä, vastuuta ja todennäköisesti myös voimaa.
Terrorismi on sotaa meitä kaikkia vastaan, ei vain länsimaita tai Lähi-Itää vastaan. Terrorismi voittaa silloin, kun me kaikki muut asetumme toisiamme vastaan. Eurooppa Lähi-Itää, Yhdysvallat Venäjää tai Intia Pakistania vastaan. Se on ainoa tapa, jolla terrorismi voi oikeasti voittaa.
0 comments:
Lähetä kommentti