Täytepäivä. Juoni ei etene, mutta sanoja tulee. Sairaalasta päästään jo melkein pois. Kiire tulee tarinan lopetuksen kanssa, vaikka tekstiä syntyykin joka päivä riittävästi.
Naisen papatus meni Maxin toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, kun hän yritti keskittyä siihen, että pystyi edes jotenkin pysymään pystyssä vakuuttavan oloisesti noustuaan hiukan liian nopeasti ylöspäin nojastaan.
Naisen papatus meni Maxin toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, kun hän yritti keskittyä siihen, että pystyi edes jotenkin pysymään pystyssä vakuuttavan oloisesti noustuaan hiukan liian nopeasti ylöspäin nojastaan.
Niskanen tuli Maxin luo ja
kosketti tätä kevyesti otsalle.
—Sattuuko kosketus
pahasti? Hän kysyi rauhallisemmalla äänellä.
—Ei, Max valehteli vain
vähän. Kosketus tuntui epämiellyttävältä, mutta Max ei kokenut
sitä varsinaisesti kipuna, joten piti vastaustaan aivan sallittuna.
—Selvä. Kokeilen nyt
ohimoitanne, joista oikealla puolella teillä on suurehko haava. Se
sattuu aivan varmasti, vaikka väittäisitte mitä tahansa. Haluan
vain nähdä minkälainen teidän fyysinen reaktionne on, Niskala
varoitti.
—Ai Helv... Max pystyi
hillitsemään kiroilunsa, kun kipu sinkosi lääkärin käsien
välillä poukkoillen hänen päänsä sisällä kuin liikaa kahvia
saanut flipperi multiball-tilassa.
—Hienoa herra Bergfalk.
Otetaanpa sitten sidettä pois ja katsotaan minkälainen kaunis
muisto teille on saatu aikaiseksi. Jonkun pitäisi kertoa teille,
että poliisin työ täällä meilläpäin on turvallista ja
rauhallista. Tanskan alueella ei ole jouduttu käyttämään
aseellista voimaa melkein kahteen vuoteen ja yhtäkkiä meillä on
täällä Yhdysvalloista tullut sheriffi, joka ottaa kaiken maailman
kaksintaisteluita kuolemaan asti. Niissä on se vika, että jossain
vaiheessa parhaatkin häviävät, herra Bergfalk.
Max ei ollut aivan varma
oliko lääkärin leikinlasku aivan kokonaan tarkoitettu vitsiksi vai
nuhteliko tämä oikeasti Maxia siitä, että hän oli ampunut
jotakuta, joka oli yrittänyt mitä ilmeisimmin saada hänet itsensä
hengiltä.
Lääkärin sormet
työskentelivät varovasti ja ripeästi siteen kanssa ja pian Max
joutui sulkemaan silmänsä tiukasti, kun siteen läpi pääsevä
valo aiheutti vihlaisun koko pään alueella. Hetken Maxista tuntui
kuin valo olisi polttanut hänen silmiensä takaosaa, mutta tunne
laantui melko nopeasti. Max ei vielä uskaltanut avata silmiään,
kun tunsi lääkärin irrottavan siteen viimeisiä kierroksia varoen
Maxin oikean ohimon kohtaa, jossa tuntui jatkuva poltteenomainen
jomotus. Ei ollut vaikea arvata, missä kohtaa haava oli. Max päätti
odottaa rauhassa lääkärin ohjeita siitä mitä hänen pitäisi
tehdä. Vain hetkeä myöhemmin Niskala sai viimeisetkin
harsonrippeet käsiinsä ja tiputti ne vieressä olevaan
muoviastiaan.
—Odottakaapa vielä hetki
herra Bergfalk. Laitan kaihtimet hiukan enemmän kiinni, jotta voimme
katsoa silmiänne vähän vähemmällä ärsytyksellä teille
itsellenne.
Max ei pitänyt sairaaloista
tai lääkäreistäkään sen puoleen, mutta tätä pyyntöä hänen
ei ollut millään tavalla vaikea noudattaa. Hän pystyi luomiensa
läpi näkemään miten valo väheni ja kuuli lääkärin askeleet
takaisin luoksensa.
—No jopas. On nimittäin
niin komea arpi, että siitä olisi Wyatt Earpikin ylpeä. Jos ette
aiemmin ole ollut katu-uskottava entisten ystävienne seurassa
rapakon toisella puolella niin tämän jälkeen voitte huoletta
astella kaduilla sheriffintähti rinnassanne ilman pelkoa
kiherryksestä selän takana. Poislukien nykyinen seura tietysti,
Taaskin Maxin oli vaikea tietää kuinka paljon lääkärin puheesta
oli oikeasti vitsiä ja kuinka paljon jotain muuta.
Niskala laittoi kumihanskat
käteensä ja kokeili peukalollansa kevyesti haavan reunoja. Max
säpsähti hiukan jokaisesta kosketuksesta täysin tahattomasti.
—Ottakaapas ihan
rauhallisesti Butch Cassidy. Ei tällaisia haavoja hoideta viskin ja
purutupakan kanssa. Kyllä niihin pitää ihan oikeasti koskea ja
niitä pitää katsoa. Tiedän, että se sattuu, mutta yritän olla
niin hellävarainen kuin mahdollista.
Kosketus, säpsähdys.
—Kyllä tämä tästä
paranemaan päin on lähdössä. Saatte pitää sen kyllä siistinä
vielä useamman päivän ja saatte hoito-ohjeet kunhan jossain
vaiheessa pääsette lähtemään kotiin. Nyt jos voisitte avata
molemmat silmät rauhallisesti auki niin katsotaan mitä siellä
näkyy.
Max avasi silmänsä
varovasti. Kaikki oli hiukan sumeaa, kun silmät olivat tottuneet
tummaan utuun edessään jo hetken aikaa. Muutaman räpäytyksen
jälkeen (jotka nekin tuntuivat epämiellyttäviltä) Max sai silmät
pidettyä auki ja katsoi lääkäri Niskalaa. Nainen oli ehkä
kolmekymppinen, lyhyt ja punatukkainen. Hän näytti ihmiseltä, joka
olisi varmaankin samannäköinen nyt kuin oli ollut kaksikymppisenä
ja näyttäisi samalta vielä kymmenen vuoden päästäkin. Naisen
ilme oli aidon empaattinen ja hymyä korostivat kuopat poskissa.
—Hienoa. Kuin kissanpentu,
joka aloittelee elämäänsä, Niskala loi oman kielikuvansa Maxin
olotilasta.
—Kuin auton alle jäänyt
siili, Max kuvaili itse omaa olotilaansa.
—HAH! Niskala naurahti
ääneen. Hänen tapansa nauraa oli samanlainen kuin hänen puheensa.
Teräviä, yksittäisiä purskahduksia ja nopeaa hihittelyä.
Pelkästään ääntä kuuntelemalla hänestä olisi saanut mainion
sketsihahmon.
—No katsotaanpa nyt niitä
silmiä tarkemmin, lääkäri totesi Maxille ja tuli lähemmäs
pienen taskulampun kanssa.
Max näki, että sen valo
oli himmeällä, mutta pidätti silti hengitystään, kun valoa
tähdättiin hänen silmiinsä. Se ei kuitenkaan sattunut juuri
lainkaan. Kipu päässä oli jatkuvaa, mutta taskulampun kelmeän
keltainen valo ei aiheuttanut oikeastaan mitään erityistä
tunnetta.
—Hienoa hienoa, Niskala
totesi puoliääneen ja tarkasteli toista silmää.
Tällä kertaa valo tuntui
ärsyttävän jotain osaa Maxin silmässä, jota hän ei osannut sen
tarkemmin eritellä, mutta mitenkään kivuliasta se ei edelleenkään
ollut.
—Hyvältä näyttää.
Teillä on hiukan edelleen turvotusta oikeanpuoleisessa silmässä ja
se aiheuttaa varmasti epämukavaa tunnetta, valoarkuutta ja
heikentynyttä näkökykyä. Mitään sellaista ei kuitenkaan näy,
joka olisi millään tavalla pysyvä haitta. Selvisitte aika helpolla
ottaen huomioon olosuhteet.
Max olisi halunnut
kinastella tilansa helppoudesta, mutta lääkärin tapa puhua ja
hänen murteensa ja puhenopeutensa olivat sellaiset, että Max ei
halunnut välttämättä käydä kinastelemaan hänen kanssaan yhtään
mistään. Ja olihan lääkäri toki
oikeassa siinä, että Max olisi saattanut olla aivan hyvin
kellarikerroksen kylmäkaapissa, jos asiat olisivat menneet
hiukankaan toisin. Max ei tosin tiennyt oliko sairaalan ruumishuone
kellarikerroksessa vai oliko se esimerkiksi kokonaan erillisessä
rakennuksessa. Ei hän ollut vielä ehtinyt tutustua sairaalaan, eikä
aikonut sitä tehdä nytkään.
—Eli voin lähteä? Max
yritti olla niin selväsanainen kuin mahdollista. Hän halusi
lääkärin ymmärtävän, ettei Maxilla ollut minkäänlaista
ajatustakaan jäädä sairaalaan yhtään pidemmäksi aikaa.
—En suosittelisi sitä
tässä kohtaa, mutta ei minulla ole lääketieteellisiä syitä
myöskään pitää teitä täällä. Suosittelen teille kuitenkin
vähintään kahdeksan päivää sairaslomaa, jonka aikana
tarkkailette näkökykyänne ja käytte kahdesti täällä
tarkastuksessa haavan ja silmän vuoksi. Vaadin myös ehdotonta
kaksintaistelukieltoa, koska tiedän ettette aio kuitenkaan noudattaa
suositustani sairaslomasta. Sopisiko teille vaikkapa ylihuominen
ensimmäiseksi tarkastuskerraksi? Minulla on teille sopiva hetki
kello 15.40. Niskala oli selvästi tavannut uppiniskaisia sheriffejä
ennenkin.
—Se sopii hyvin tohtori,
Max vastasi nöyrästi. Ei hän todellakaan aikonut noudattaa
minkäänlaisia suosituksia, vaikka yrittäisikin välttää kaikin
keinoin joutumasta uudelleen tilanteeseen, jossa ihmiset ampuivat
toisiaan käsiaseilla lähietäisyydeltä. Ainakin itse mukana
olevana henkilönä. Hetken mietittyään Max tosin päätti, että
parasta oli olla olematta mukana edes sivullisena.
—Hienoa. Määrään
teille kipulääkettä ja sen lisäksi saatte hoito-ohjeet pään
haavan puhtaanapitoon. Silmän tummuus häviää kyllä muutamassa
päivässä tai viimeistäänkin viikossa. Kun menette ensimmäisen
kerran peilin ääreen niin älkää pelästykö turhaan.
—Yritän pysyä
nahoissani, Max vastasi, muttei noussut vielä ylös, jottei olisi
turhaan lähtenyt horjumaan lääkärin edessä.
—Hyvä hyvä. Minun on
turha sen enempää teitä viivytellä. Hoitaja tulee antamaan teille
ohjeet ja tavaranne. Emmehän halua, että karkaisitte liian nopeasti
ja ilman hoito-ohjeita meidän kaapumme päällä legendaariselle
sankarin kostoretkelle ratsunne kanssa. Komea ratsu se toki on,
vaikka Mustangit ovatkin enemmän omaan mieleeni, Max huomasi itsekin
hymyilevänsä Niskalan huonolle toistohuumorille. Ei hän kehdannut
aloittaa vastaväitteitä, mutta saattaisi yrittää keksiä jotain
nasevaa sanottavaa tarkastuskäynneille.
—Kiitoksia vielä. Yritän
ottaa rauhallisesti, Max vastasi kun Niskala asteli ulos ja heilautti
kättänsä iloisesti ovelta.
—Niin varmasti sheriffi,
kuului käytävästä naurahdus.
Max odotti muutaman hetken
sängynreunalla heilutellen jalkojaan ja koettaen erilaisia liikkeitä
käsillään ja muilla ruuminosilla. Vain pään ja niskan liikuttelu
oli oikeasti vaikeaa tai epämiellyttävää ja aiheutti osin jopa
melko kovia jysähdyksiä tai säväyksiä pään sisällä
kivuliaasti. Kädet ja jalat tuntuivat toimivan aivan normaalisti.
Heikko olo oli varmasti vain verenhukan ja tipan, shokin ja
kipulääkkeiden yhdistelmää. Varmasti lääkäri olisi maininnut
toisin, jos jotain olisi havaittu.
Hoitaja saapui mukanaan
nyytti Maxin vaatteita. Takki oli verinen ja Max päätti olla
laittamatta sitä päällensä. Myös paidassa oli vuotanutta ja
kuivunutta verta, mutta sille ei nyt mahtanut mitään. Housut olivat
sentään suurimmaksi osaksi puhtaat. Max tarkasteli vaatteita
sängyllä, muttei vieläkään pukenut päällensä. Hoitajan ohjeet
olivat tarkat ja yksityiskohtaiset ja Max yritti keskittyä
kuuntelemaan niitä, mutta hänen ajatuksensa karkasivat yhä
uudelleen tilanteeseen, josta hän ei nyt muistanut mitään.
—Herra Bergfalk.
Kuunteletteko te? Hoitaja kysyi yllättäen
—Anteeksi. Ajatukseni ovat
muualla. Minua ei ole ennen ammuttu enkä ole koskaan itse joutunut
tositilanteessa ampumaan, Max vastasi.
—Voin sanoa aivan samaa
itsestäni herra Bergfalk ja toivon, etten koskaan joudu kokemaan
sitä mitä te koitte. Oletteko varma ettette halua jäädä vielä
lepäämään. Se tekisi teille oikeasti hyvää, hoitajan ääni oli
rauhallinen ja sympaattinen, mutta siitä oli myös kuultavissa
hienoinen ärtymys Maxin jääräpäisyyttä kohtaan.
—Kiitoksia, mutta ei.
Minulle parasta on päästä ulos ja hetkeksi johonkin tuttuun, Max
sanoi.
Loppukeskustelun ajan Max
oikeasti pystyi kuuntelemaan tai ainakin esittämään kuuntelevaa.
Hoito-ohjeet olivat loppujen lopuksi yksinkertaisia ja kipulääkkeet,
jotka Max saisi olisivat kahta laatua. Toisia voisi käyttää aivan
normaalin työpäivän tai minkä tahansa muun toiminnan aikana.
Toiset olisivat, hoitajan vertausta käyttäen ”Kun tarvitsee
kaataa norsu”.
—Ette kai vertaa minua
norsuun, Max sanoi ja yritti hymyillä, vaikka se aiheuttikin
inhottavaa paineentunnetta silmien takana.
—Emme tietenkään herra
Bergfalk. Mullipäinen sonni, Jästipäinen urospässi tai venkoileva
muuli kuvaisivat teitä paljon paremmin, hoitaja jonka nimilapussa
luki Siv Frejtag kertoi.
Max yritti irvistää, mutta
onnistui saamaan ilmeensä vain sellaiseksi, että Frejtag joutui
tarttumaan häntä olkapäästä ja kysymään oliko kaikki hyvin.
—Kaikki hyvin. En vain ole
niin vitsikäs tai nokkela kuin luulen. Hävisin siinä aika pahasti
tohtori Niskalallekin, Max vastasi ja yritti pitää silmänsä auki.
—Siinä ei ole mitään
hävettävää. Niskalalle häviäisi sanoissa todennäköisesti kuka
tahansa. Hän pystyisi puhumaan nurkat pyöreiksi ja poliitikot
rehellisiksi. Olettaen siis, että pysyy mukana hänen
puhevauhdissaan, Frejtag hymyili.
—Huomasin, Max totesi ja
kiitti Frejtagia tämän jättäessä Maxin yksin huoneeseen.
Vasta nyt Max huomasi, että
hän oli tosiaan yksin huoneessa. Ja se oli suuri huone. Ikkunat
olivat melkein koko seinän kokoiset ja kaihtimien välistä
pilkahtavasta näköalasta olisi joutunut kerrostalossa maksamaan
maltaita. Muilla seinillä oli signeerattuja tauluja ja oven
yläpuolelle oli pultattu suuri televisioruutu. Kaikesta päätellen
hän oli jonkinlaisessa normaalisti erittäin hyvin maksaville
varatussa huoneessa, jonka päivävuokralla olisi maksanut hänen
oman asuntonsa vuokran helposti kuukaudeksi eteenpäin.
—Sheriffin etuisuuksia,
Max hymähti itselleen ja riisui sairaalakaapunsa.
Hän olisi halunnut käydä
suihkussa, mutta ei halunnut vielä tietää, miltä suihku pään
haavan kanssa tuntuisi. Hoito-ohjeissa, jotka hän oli äsken käynyt
Frejtagin kanssa läpi oli kyllä ohje siitä, että suihkussa sai
käydä, mutta Max muisti kehotuksen siitä että se kannattaisi
tehdä mahdollisimman virkeänä, hyvinvoivana ja istualleen, koska
vesi saattaisi alkuun tuntua melko ilkeältä, vaikka haava olikin
siististi ommeltu.
Ennen kuin Max ehti laittaa
omat vaatteensa päälle, kuului ovelta kohtelias köhäys.
—Oho, sori pomo. Tulen
hetken päästä, Iris oli oviaukossa ja Jonin hahmo näkyi kauempana
käytävällä.
—Kiitos. Hetki vain, Max
ei tiennyt muutakaan mitä vastata ollessaan takapuoli paljaana
ovelle, jonka hoitaja Frejtag oli jättänyt raolleen eikä Max ollut
ajatellutkaan sulkea sitä.
Iris poistui kohteliaasti ja
veti oven perässään kiinni. Max puki päällensä rauhallisesti
yrittäen välttää äkkinäisiä liikkeitä tai sellaisia toimia,
jossa olisi joutunut kovasti liikuttelemaan päätänsä. Onneksi
kauluspaita oli melko helppo laittaa tässäkin tilanteessa päälle.
Vain housut tekivät hiukan kipeää, kun Max nykäisi niitä
ylöspäin ja heitti samalla päänsä taaksepäin. Moniväriset
valot vilahtelivat silmissä hetkisen, kuin olisi katsonut
aurinkoisena kesäpäivänä saippuakuplaa tai öljyistä vettä. Max
räpytteli hetken silmiään kunnes tunne meni ohi ja hän pystyi
taas keskittymään kunnolla. Max tiesi, että hänen olisi oikeasti
tärkeää ottaa lääkärin suositus sairaslomasta tosissaan, mutta
juuri nyt hän ei pystynyt noudattamaan sitä. Ehkä kun Fredrikin
murhaajat saataisiin kiinni hän voisi ottaa muutaman päivän lepoa
hämärässä ja viileässä huoneessa. Siihen asti hän tekisi
hommia niin normaalisti kuin pystyisi. Ehkä yksi miehistä oli jo
saatu kiinni, koska Max oli vielä hengissä ja Iriksen aiemmista
kommenteista päätellen Max oli myös onnistunut osumaan ampujaansa.
Max veti oven varovasti auki
ja tervehti Iristä ja Jonia, jotka nyt istuivat huoneen ulkopuolella
olevalla suurella nahkasohvalla.
—Hei pomo. Täällä
osataan huolehtia niin potilaista kuin vieraistakin. Meille
tarjottiin äsken aivan mielettömän hyvää kahvia, Iris sanoi.
Max olisi voinut ampua
jonkun hyvästä kupista kahvia. Se oli tässä tilanteessa täysin
sopimaton vertaus, mutta Maxin mielestä myös täysin osuva.
—Iriksen mielestä mikä
tahansa muu kuin pannukahvi ja hiukan lämmin Arlan maito on
suorastaan baristamestarin taidonnäyte pomo, Jon leikkasi väliin,
Hän ei erottaisi espressoa macchiatosta, vaikka kävisi kuuden
viikon kurssin. Ei se pahaa toki ollut, mutta mielettömän hyvästä
puhuminen on vähän kuin vertaisi meidän Ruotsin, Suomen, Norjan,
Tanskan ja Islannin entisiä jalkapallon maajoukkueita nykyiseen. Sen
verran eroa kuitenkin oli.
—Hei! Iris huudahti hiukan
närkästyneenä, Vaikka en olekaan tuollainen snobi nautintoaineiden
suhteen kuin sinä ei tarkoita, ettenkö ymmärtäisi hyvän päälle.
—Kyllä se itse asiassa
tarkoittaa, Jon vastasi rauhallisesti.
Iris näytti Jonille kieltä.
Max kuvitteli hetken olevansa jonkinlaisessa unitilassa, jossa hänen
etsivänsä olivat muuttuneet esikoululaisiksi, mutta toisaalta
molemmat vaikuttivat aivan omilta itseiltään, joten ehkä kyseessä
oli vain hänen oma harhakuvansa siitä, että oli itse joskus
kasvanut aikuiseksi.
Sanoja 40252/40000
0 comments:
Lähetä kommentti