perjantai 30. lokakuuta 2015

Poliittisen valehtelun sietämätön keveys

Vaalilupaus on merkillinen asia. Sen antaminen on äärimmäisen helppoa. Sen pitäminen arpapeliä. Sen rikkominen käytäntö ja sen välttely kompromisseja.

Kansanedustaja Juhana Vartiainen twiittasi tänään 30.10.15 seuraavasti:

"Suomalainen poliittinen keskustelu nousisi korkeammalle tasolle, jos ilmaisusta "takin kääntäminen" luovuttaisiin."

Tällä twiitillä Vartiainen ilmeisesti tarkoittaa, että aina hallitusvastuussa ollessaan puolueet joutuvat luopumaan ainakin osasta niistä asioista, joita ovat vain puoli vuotta sitten kovaan ääneen johtajiensa ja nykyisten edustajiensa suilla kertoneet ja vakuuttaneet.

Toisaalta voi myös olla, että Vartiainen tarkoittaa sitä, että asioiden muuttuessa on huomattavasti parempi vaihtaa mielipidettänsä, kuin pitää kiinni vanhentuneesta ajatusmaailmasta tai olettamuksesta, joka ei enää pidä paikkaansa.

Mielestäni näissä kahdessa on kuitenkin suuri ero. Ei ole takinkääntämistä, jos asiat muuttuvat ja siksi muutetaan myös politiikkaa. On kuitenkin takinkääntämistä ja valehtelua, jos annetaan ennen vaaleja täysin katteettomia lupauksia, joita ei ole aikomuskaan pitää.

Vartiainen on kyllä siitä erilainen kansanedustaja kuin moni muu, että kykenee myös järkevään dialogiin ja tässäkin tapauksessa esitti ihan järkeviä argumentteja ihmisille, jotka hänelle olivat asiaa kommentoineet. En ole samaa mieltä kyseisen poliitikon kanssa monesta asiasta, mutta harvinaisen hyvä ja sopiva ihminen kansanedustajaksi on tietoon, tieteeseen ja perusteluihin luottava Vartiainen.

Miksi meillä sitten valehdellaan päin naamaa niin televisiossa, eduskunnassa kuin vaaliohjelmissakin? 

Yksinkertainen vastaus on, koska se on helppoa ja mahdollista. 

Meidän vaalisysteemimme on sellainen, että se suosii täysin yliampuvaa ja mahdotonta retoriikkaa ja lupailua ennen vaaleja. Varsinkin, jos olet istunut oppositiossa edellisellä kaudella. Koska hallitusohjelmat ja maan politiikan linjat tehdään vasta vaalien jälkeen ja meillä on systeemi, jossa jokainen puolue suostuu tekemään yhteistyötä kaikkien muiden kanssa (ehkä poikkeuksena PS, joka ei suostu kaikkien kanssa yhteistyöhön ja jonka kanssa kaikki eivät ehkä suostuisi).  Tämä kuitenkin aiheuttaa tällaisen vaalilupausähkyn, jossa luvataan maat ja taivaat ja sen jälkeen selitellään jälkikäteen, että politiikka on kompromisseja ja kuinka ei kukaan voi pitää kiinni lupauksistaan.

Ruotsin blokkisysteemi on äänestäjän kannalta reilumpi, mutta Suomen poliittinen johto ei tähän halua mennä. Osin varmasti siksi, että meillä on kolme suhteellisen tasavahvaa vanhaa puoluetta, joista erityisesti Keskustalla on erittäin selkeä punamultaryhmittymä ja porvariryhmittymä. Myös esimerkiksi Vihreillä on erityisesti talouspoliittisesti kahta koulukuntaa.

Miksi meillä sitten sallitaan tällainen valehtelu ja tyhjät lupaukset? Se johtuu siitä, että meillä ajatellaan aina olevan parempi, kun annetaan mahdollisuuksia. Sen mahdollistavat meidän valtamediamme, jotka eivät haasta poliitikan tekoa tarpeeksi.

Perussuomalaiset haluavat usein syyttää mediaa siitä, että se jahtaa heidän puoluettaan. Tosiasiassahan tämä ei pidä paikkaansa ja meidän mediamme on sekä Perussuomalaisia, että muita politiikan tekijöitä kohtaan aivan liian kiltti. Tuomas Muraja kirjoitti tästä juuri äskettäin valtavan hyvän tekstin, joka julkaistiin mm. Suomen Kuvalehdessä.

Meillä käytetään kohteliaasti termejä, kuten muunneltu totuus, pakon sanelema ja annetaanpa ihan suoraan haastateltavien määritellä kysymyksiä ja vastauksia. Syytetään mediaa valehtelusta ja vääristelystä asioissa, johon itse on syyllistytty. Tämä on perinteinen suomalainen poliittinen tapa toimia eikä pelkästään PS:n tapa.

Meidän mediamme on asiallinen ja rauhallinen. Se on liiankin rauhallinen. Median rakkikoiramaisuus puuttuu. Meillä ei sanota, että pääministeri valehteli kansalle. Meillä ei sanota ministerille, että jos ei kiinnosta vastata niin kävelköön herra ministeri ulos. Molemmat näistä asioista ovat muualla maailmassa aivan normaaleja. Meillä pyritään löytämään molemmat näkökannat ja keskitie. Konsensus rikkoo meillä myös vapaata tiedonsaantia. Moni poliitikko uhriutuu tai syyttää Yleä jonkinlaiseksi propagandatuutiksi. Tosiasiassa Yle, joka tekee oikeasti hyvälaatuista asiaohjelmaa on monesti aivan liian kesy haasteissaan.

Meidän mediamme mahdollistavat valehtelun ja uhriutumisen. Me annamme palstatilaa ja lähetysaikaa siihen, että meillä saa selitellä valehtelua, sääntöjen ja lakien rikkomista tai vääristelyä. Se on tietyllä tavalla reilua, mutta se ei ole sitä äänestäjän kannalta.

En usko siihen, että kaikki puolueet tai mikään puolue tai edustaja voisi pitää kaikkia lupauksiaan nykyisessä järjestelmässä. Sen sijaan olisi hauska nähdä esimerkiksi nettisivusto, joka julkaisi suoraan kansanedustajien ja eduskuntapuolueiden toimijoiden suoranaisia valheita tai petettyjä lupauksia. Kompromisseja voidaan tarvita, jotta päätöksiä saadaan tehtyä, mutta kompromissi ei ole synonyymi valehtelulle.

Meillä on myös valtavan hyviä politiikan toimittajia, jotka jaksavat tehdä työtänsä maassa, jossa suuren osan kansan mielestä Iltalehden lööpit ovat faktoja ja klikkiotsikot parasta journalismia. He jaksavat haastaa ja etsiä ja tutkia ja ottaa selvää. 

Valitettavasti liian usein tällaiset toimittajat joutuvat myös epäsuosioon eikä heille enää myönnetä haastatteluita tai kielletään jopa osallistumasta tiedonantoihin. Poliitikot kokevat olevansa median yläpuolella ja olettavat median olevan jonkinlaisessa vastuussa meidän poliittisille päättäjille. Tästä erinomaisena esimerkkinä Annika Saarikon kommentti Ylen Kioski-ohjelmassa, jossa hän kertoi ärsyyntyvänsä todella paljon nimettömistä lähteistä. Nimettömät lähteet ovat kuitenkin yksi journalismin vapaan tekemisen tärkeimmistä asioista, mutta nämä ärsyttävät meidän yhtä johtavaa hallituspoliitikkoa. 

Mediamme puolueettomuus ja objektiivisuus siis valitettavasti myös osin vesittää meidän poliittista keskusteluamme ja omalta osaltaan mahdollistaa nykyisen kaltaisen vaaleja ennen valehteluun perustuvan konsensus-selittelyn. Kaikki valehtelevat ja kaikki selittelevät, joten miksemme mekin.

En tiedä mikä olisi vastaus tähän nykytilanteeseen. Pitäisikö Ylen ja erityisesti meidän kaupallisten medioiden entistä rankemmin puuttua nimenomaan asiavirheisiin ja politiikan retoriikan sisältöön sen sijaan, että vedetään kohuotsikko ja annetaan asian sen jälkeen unohtua?

Lisäksi olen edelleen sitä mieltä, että me kaivattaisiin Ylelle tai eduskuntaan selkeä debattiohjelma/tapahtuma vähintään kahdesti kuussa, mieluummin viikottain. Asetettaisiin selkeät säännöt ja akateemisen väittelyn tuomarit. Säännöt selviksi kaikille ja annetaan faktojen ja perustelujen puhua puolestaan. Olisi hauska nähdä poliitikko saamassa virhepisteitä ja huomautuksia valehtelusta sen sijaan, että seuraava puhuja vain huomauttaa muunnellusta totuudesta tai unohtaa kokonaan mainita edes asiasta.

Loppuun vielä Annika Saarikon "anteeksipyyntö" koulutuslupauksen rikkomisesta.

"No niin kuin mä sanoin, pyydän anteeksi niiltä ihmisiltä, jotka ajattelivat ennen vaaleja, että keskustankin osalta toimitaan niin, että yhtään ainutta euroa ei koulutuksesta lähde."







Totuuden ja anteeksipyynnönkin voi kertoa niin monella tavalla.

0 comments: